Olemmeko erityistapaus?

Miten kouluja pitäisi johtaa tai ohjata? Ja voiko oppimista ohjata? Voiko Suomen mallista olla apua ulkomailla, vai olemmeko me liian erityisiä?

Maailmanpankki järjesti toukokuun alussa opintovierailun Suomeen teemalla ”Challenges of the 21st century: responding to growing inequality in education”.
Kokeilukeskuksen kehittäjät vetivät vierailun osallistujille pienryhmäkeskustelun otsikolla ”Educational leadership: principals as pedagogical leaders and leading the school”. Keskustelun alussa kuultiin kolme suomalaista esimerkkiä koulujen ja oppimisen johtamisesta.

Kansainvälisten vieraiden huomio kiinnittyi suomalaisten alustuksissa siihen, että suomalainen järjestelmä tuntuu perustuvan luottamukseen: jos tarjotaan mahdollisuudet ja autetaan, koululaiset haluavat oppia, ja opettajat haluavat tehdä työnsä mahdollisimman hyvin.

”Koulun tulee olla kuin kouru: kulttuuri, joka tukee oppimista ja ohjaa sen oikeaan suuntaan – että sen ohjaamana kulkee oikeaan suuntaan”, kuvasi Viikin normaalikoulun rehtori Tapio Lahtero.

”Kun puhutaan pedagogisesta johtajuudesta, puhutaan rehtoreista. Mutta rehtori ei voi johtaa vain opettajaa, vaan oppilas on mukana ketjussa. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa rehtori ohjaa opettajan oikeaan suuntaan, ja näin opettaja voi ohjata oppilaan oikeaan suuntaan.”

Nämä puheet hieman hämmensivät osallistujia, jotka eivät olleet varmoja siitä, että oikeaan suuntaan ohjaaminen riittäisi.

”Te puhutte paljon siitä, että täällä on enemmän porkkanaa kuin keppiä. Miten se toimii?” yksi osallistujista ihmetteli.

”Mutta en minä näe edes sitä porkkanaa!” toinen kommentoi. Hänen mielestä Suomen mallissa ei oikeastaan edes palkita siitä, jos tekee työnsä hyvin, oli kyseessä sitten opettaja tai oppilas. Osallistujien oli vaikea nähdä, miten rehtorit saisivat opettajat toimimaan toivotulla tavalla, kun käytössä ei ole rangaistuksia, muttei varsinaisesti palkintojakaan.

Samaa mietti opettajien motivaatiota kummastellut osallistuja:
”Teillä on korkeakoulutetut opettajat, joiden ammattitaitoa kehutte. Mutta jos nämä opettajat ovat niin koulutettuja ja osaavia, miksi he tyytyvät olemaan opettajia? Miksi he pysyvät kouluissa? Miksi he eivät pyri eteenpäin urallaan, muihin töihin?”

Vieraat jäivätkin pohtimaan, miten Suomesta voidaan ottaa oppia, jos järjestelmä on hyvin erilainen kuin täällä.

Onko Suomen menestyksen syy todellakin joku mystinen sisäinen motivaatio opiskelemaan, ja se, että täällä ihmiset nyt jostain syystä haluavat tehdä parhaansa, kun heille siihen annetaan mahdollisuus? Pitäisikö suomalaiset opettajat nähdä kunnianhimottomina, vai onko opettajan asema jo itsessään Suomessa sellainen saavutus, joka tyydyttää monet? Miksi meillä opettajia ja opettajuutta pidetään niin arvokkaana, ettei siitä asemasta pyritä pois?

Jenni Heikkinen
Opetushallituksen viestinnän asiantuntija, joka auttaa Kokeilukeskuksen viestinnässä ja pääsee seuraamaan toimintaa hieman sivusta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: