Minä kokeilen: Haastateltavana luokanopettaja Maija Hintikka

Miten kokeilukulttuuri istuu koulun arkeen? Entäs julkiselle sektorille? Mitkä ovat kokeilemisen hyödyt ja haasteet? Minä kokeilen -haastattelusarjassa ääneen pääsevät kokeilijat eri toiminta-aloilta.

Siikajoella on pyritty edistämään lasten ajatteluntaitoja, kuten oivaltamista, unelmointia, mielikuvitusta ja ratkaisujen etsimistä kokeilevan kehittämisen keinoin. Kokeilemisen aikana on syntynyt oivallus siitä, että tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan aitoa kohtaamista ja kiinnostusta sekä toisista välittämistä koko kouluyhteisössä. Kokeilun keskeinen oppi on ollut se, että välittävä ja vuoropuheleva kulttuuri kannustaa lapsia oma-aloitteisesti ja yhdessä toimien kehittämään ja toteuttamaan erilaisia luovia leikkejä ja työpajoja.

Lapsen tapa ajatella on kiehtonut Siikajoen kunnasta tulevaa luokanopettaja Maija Hintikkaa nuoresta pitäen. Jo työtaipaleensa alussa opettajan sijaisuuksia tehdessään hänelle syntyi oivallus, että jos haluaa tavoittaa lapsen, niin täytyy löytää tie lapsen maailmaan. Ensin täytyy siis luoda yhteys lapseen, jonka jälkeen myös oppiminen on helpompaa:

“Lapsilla se oma leikki, se on se ykkösjuttu. Se oli aivan valtava iso silmien avaus itselle se, että lapsella on se oma maailma, ja me ei voida sitä skipata eikä sivuuttaa millään konstilla. Hän tarvitsee sen leikkinsä. Ja jos me aikuiset halutaan tavoittaa lapset, niin meidän täytyy jotenkin päästä sieltä takaovesta sinne lapsen maailmaan ja kiinnostua siitä hänen olemisesta ja kehitystason mukaisesta tavasta toimia ja ajatella.”

Toisten havaintojen ja kokemusten huomioiminen on keskeistä myös kokeilevassa kehittämisessä, sillä kuulemalla toisia ja vaihtamalla ajatuksia voidaan pitää huolta yhteisestä oppimisesta. Tämä vaatii ennen kaikkea yhdessä tekemistä mutta myös kokeilujen dokumentoimista ja niiden tuomien oivallusten ja oppien pohtimista yhdessä toisten kanssa. Siikajoella yhteisen oppimisen tapa löytyi dialogisuudesta:

“Siinä Kokeiluohjelman ensimmäisessä kick-offissa oivallettiin, että tämä dialogihan on se juttu. Ja ensimmäinen pieni kokeilu liittyikin siihen, että mä haastattelin koko meidän koulun henkilöstön. Ihan että mitä he tästä ajattelee. Niin siinä tilanteessa tajusi, että ihmisillä on tavallaan jano siitä, että joku kuulee; joku on aidosti kiinnostunut, että mitä minä ajattelen asioista. Jotenkin on yhä enemmän itse oppinut sitä, että arvostamalla sitä toista ja niitä muita aikuisia ja aidosti olemalla kiinnostunut heistä, niin jotenkin se oma paikka löytyy myös paremmin.”

Oppien ja kokemusten jakaminen ja dialogisuus ovat myös auttaneet Hintikkaa ymmärtämään, että kokeilemisessa mittakaavat voivat kaikille olla erilaisia. Pienetkin kokeilut voivat antaa arvokasta kokemustietoa koko yhteisölle. Jokainen voi siis itse omista lähtökohdistaan katsoa, millainen kokeilu omaan tilanteeseen sopii:

“Se on ollut huikeaa ymmärtää se, että ne mittakaavat, ne on kaikilla meillä erilaiset. Että vaikka minusta jonkun työkaverin kokeilu voi näyttää vaatimattomalta, niin se voi hänelle olla iso juttu, että hän jonkun tietyn kynnyksen yli astuu. Eikä sen tarvitse olla niin, että kokeilussa harpataan yksi iso loikka, vaan siellä on ihan lukemattomia pieniä henkilökohtaisia rimanylityksiä ja kokeiluja. Kaikilla oma mittakaava siinä. Ja ne syntyy nimenomaan siinä dialogissa ja siinä toisen arvostamisessa ja kuulemisessa. “



Dialogisuuteen liittyy Hintikan mukaan tietynlaista nöyryyttä, koska emme voi tietää, mitä toinen – lapsi tai aikuinen – ajattelee tai miten hän asioita kokee. Toisten kuuleminen on avainasemassa esimerkiksi silloin, kun halutaan ottaa uusia toimintatapoja käyttöön:

“Jos oikeasti halutaan jonkun toimintatavan tai jopa toimintakulttuurin jalkautuvan, niin se on hienovaraista, ja siinä pitää aidosti kyetä kuulemaan kaikkia osapuolia. Myöskin ohjaajia, niitä siivoustyöntekijöitä ja kaikkia. Lapsi tarvitsee meidän jokaisen aikuisen tukea ja välittämistä.”

Kokeileva kehittäminen eroaa perinteisestä hanketyöskentelystä, jolloin uusien toimintatapojen omaksuminen voi ajoittain vaatia hieman ylimääräisiä ponnisteluja. Kokeileminen on kuitenkin Hintikan mielestä näppärä ja hyvä tapa kehittää, kunhan vain muistaa kirjata ylös, mitä kaikkea päivän aikana tuli kokeiltua:

“Ja myös valokuvata. Sitä materiaalia syntyy ihan tosi paljon. Ja riittävän usein istua työkavereiden kanssa alas ja pohtia näitä kysymyksiä. Sen ajan löytäminen on tosi haastavaa, koska kaikilla sattuu ja tapahtuu ja on monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Mutta tarviiko sen alas istumisen olla kovin järeää? Täytyis löytää semmosia työtapoja, että miten niitä asioita voidaan jakaa, mutta sillain nokkelasti ja kevyesti.”

Mitä muita vinkkejä Hintikka antaisi oman kokeilukokemuksensa perusteella muille opettajille? Miksi kannattaa lähteä mukaan kokeilemaan?

“No siksi kun se on tosi luontevaa. Se on ihan tosi kova homma riisuutua siitä vanhasta tavasta, että aikuinen sanoo, aikuinen kertoo, aikuinen päättää. Niin niitä kokeilemisen kohtia löytyy ihan lukemattomia. Ja tällain kokeilemalla itsensä haastaminen, se on kuitenkin aika kevyttä ja nokkelaa, jos vaan pääsee alkuun ja joku avaa, että mitä kaikkea se vois tarkoittaa. Että mun mielestä ehdottomasti tällainen kokeilukulttuuri, sen pitäisi aivan pysyvästi jalkautua koulumaailmaan. Ehdottomasti. Kun lapset on tällaisia: lapset syttyy heti ja lapset toimii koko ajan niin. Että he on valmiita tarkastelemaan asioita tosi monella tavalla.”



Hintikan kokemuksissa korostuneet dialogin sekä välittävän ilmapiirin tärkeys heijastuvat hänen puheessaan myös pohdittaessa visiota tulevaisuuden koulusta:

“Me ihmiset täällä, me tarvitaan toisiamme. Ja jotta me pystytään ajattelemaan niitä ihmisiä, ketä me kohtaamme täällä – liikutaanpa me missä puolella maapalloa tahansa – niin jotenkin meihin pitäisi saada juurtumaan jo pienestä asti tosi paljon rakkautta ja välittämistä. Mä ajattelen, että tulevaisuuden koulussa on riittävästi välittäviä aikuisia. Heidän ei tarvitse olla opettajia tai ohjaajia, vaan he voi olla myös muita aikuisia, jotka siellä liikkuu ja huomaa näitä lapsia. Tehdään tiiviisti yhteistyötä myös kotien kanssa.”

Hintikan mielestä on tärkeää, että lapsilla on myös riittävästi aikaa tutkia, löytää ja oivaltaa itse, omalla tavalla, ja kukin omaan tahtiinsa. Pienillä lapsilla se tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että heillä on leikkimisrauha, koska ajattelun, oivaltamisen, mielikuvituksen ja unelmoinnin pohjat syntyvät lasten itse luomissa leikeissä. Mutta siihen tarvitaan myös välittäviä aikuisia, jotka ihastuvat näistä leikeistä ja auttavat tarvittaessa niiden toteuttamisessa.

“Ja tuossa hitaasti etenemisessä on sekin puoli, että kun kukin oivaltaa omalla tavallaan näitä elämän asioita, niin että siinä olisi aikaa sille dialogille. Meidän aikuisten tehtävä on kädestä pitäen ohjata ja auttaa lapsia löytämään se toinen ihminen. Eli sitä dialogia voi rakentaa jo hyvinkin pienten lasten kanssa. Heitä voi auttaa myös siihen, että miten he kommunikoivat asioista kavereiden ja toisten lasten kanssa. Ja tietenkin ollaan itse esimerkkinä.”

Lisää ajatuksia Siikajoen kokeilusta ja sen tuomista kokemuksista ja oivalluksista voit lukea täältä sekä katsoa alla olevalta videolta.

Haastateltava Maija Hintikka on toiminut Siikajoen kunnassa sekä luokanopettajana että esikoulun opettajana. Lisäksi hän on monen vuoden ajan ollut mukana työstämässä hankkeita, joissa tavoitteena on ollut luoda uutta toimintakulttuuria, joka paremmin huomioisi lasten tarpeita.

Karoliina Karppinen
Sisällöntuottaja, Kokeilukeskus